Olen viime aikoina pohdiskellut eräänlaista puuttumattomuuden kulttuuria elämässämme. Tarkoitan tällä sitä että emme sano mielipidettämme, emme ilmaise kantaamme vaan kätkeydymme jonnekin ’ei kuulu minulle’ ajatuksen taakse. Tätä voidaan tarkastella niin yleisellä yhteiskunnallisella kuin jokaisen meidän henkilökohtaisellakin tasolla.
Yleisellä tasolla tämä ilmenee hiljaisena hyväksymisenä rasistiselle, väkivaltaiselle tai muutoin sopimattomalle, tai suorastaan laittomalle käytökselle. Emme reagoi bussissa öykkäröivien humalaisten homo huuteluihin tai huoritteluihin, lukuun ottamatta Pekka Sauria, joka omalla toiminnallaan ja puuttumisellaan taannoin myös nosti tämän asian esille. Emme äiteinä ja isinä yhteisesti vaadi kouluihin työrauhaa ja opettajien tai toisten oppilaiden nimittelyn lopettamista. Hyväksymme ja siedämme rauhattomuutta, huonoa käytöstä ja liiallista alkoholinkäyttöä urheilu tms. tapahtumissa, myös niissä joissa on lapsia. Suljemme silmämme erilaisten uskonnollisten yhteisöjen jäseniinsä kohdistuvalta painostukselta. Emme ehkä pidä ilmiöistä, saatamme jopa lähipiirissämme purnata niistä, mutta emme tee mitään. Odotamme että joku toinen tekee …
Omassa pienessä elämässämme emme puutu naapurista kantautuviin tappeluiden ääniin, emme vaikka seuraavana päivänä naapuri kävelisi vastaamme silmä mustana, emme puutu työkaverin alkoholin käyttöön, vaikka joudumme paikkaamaan hänen töitään… Emme halua sekaantua, emme halua ottaa kantaa, emme halua tulla leimatuiksi tiukkapipoisiksi naapurien kyylääjiksi, emme halua antaa ilmi työkaveria…. Odotamme taas että joku toinen tekee…
Kuka on se ’joku toinen’ mistä hän tulee?
Omassa elämässäni tämä pohdiskelu alkoi kun kerroin mielipiteeni tyttärelleni hänen tavastaan toimia ja sain kuulla: ’Ei muuten kuulu sulle!’ Tietyllä tapaa hän oli aivan oikeassa, hän on nuori aikuinen, joka vastaa ihan itse omista asioistaan ja tässä tapauksessa minä olin ulkopuolinen sivustakatsoja. Mietin monta kertaa ennen kuin puutuin asiaan ja kerroin näkemykseni, sillä tiesin sohaisevani ampiaispesään, nyt ei ollut kyse väärän värisestä puserosta tai liian kallista kengistä, vaan ihan oikeasti vaikeista ja vakavista asioista. Siitä huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia, sanoin että hänen on syytä miettiä omaa käytöstään ja ottaa huomioon myös muiden ihmisten tunteet sekä välttää tarpeetonta loukkaamista, vaikka ikäviä asioita joutuikin selvittelemään.
Miksi sitten puutuin asiaan ja mitä sillä sain aikaan? Ainakin sen napakan sohaisun siihen ampiaispesään. Toivottavasti se pysäytti hetkeksi, sai miettimään mikä on kohtuullista ja mikä ei. Äitinä uskalsin sen tehdä, koska luotan edelleen siihen että äiti-tytär suhde kestää tämän, myrskyjä on nähty ennenkin ja kaikesta on aikaa myöten selvitty. Ajattelin myös että jos minä en sano mitään, niin ei sitä varmasti tee kukaan muukaan, tässä tapauksessa sitä ’jotain toista’ ei ole.
Tästä käynnistyi oma pohdiskeluni siitä milloin toisen ihmisen sanomisiin ja tekemisiin voi puuttua ja milloin ei. Jos kyse on jostain lainvastaisesta, niin siihenhän pitää puuttua, esim. lasten laiminlyömisestä tai väkivallasta. Entä alkoholinkäyttö, saako siihen puuttua? Jos puoliso, tytär, poika, isä tai äiti lähtee ajamaan autoa alkoholinvaikutuksen alaisena, pitääkö soittaa poliisille vai vaan toivoa parasta? Entä jos kyse ei ole mistään laittomasta, mutta ’päättömästä’ toiminnasta, jostain josta jokainen ulkopuolinen voisi sanoa että tuossa mennään nyt takapuoli edelle puuhun ja lujaa? Tehdään jotain harkitsematonta, itselle haitallista joko ihan vain ajattelematta mitään tai äkkipikaistuksissa. Käyttäydytään huonosti läheisiä kohtaan, jätetään sovitut asiat hoitamatta tai läheisten, vanhempien, puolison tai ystävien hoidettavaksi. Enkä nyt tarkoita kaikkea pientä arkipäiväistä, vaan jotain suurempaa ja merkityksellistä, kuten että jätetään työ- tai opiskelupaikka, myydään asunto ja lähdetään merille seikkailun halusta miettimättä mitä sitten rahat onkin loppu ja seuraavasta satamasta ei saadakaan pestiä? Tai jätetään perhe, vaimo tai mies ja lapset ja lähdetään viikonvanhan lomarakkauden perässä toiselle puolelle maailmaa? Tai sijoitetaan koko perheen omaisuus riskibussinekseen suurten voittojen toivossa ilman minkäänlaista business kokemusta? Tai käytetään taloudellisesti hyväksi vanhoja vanhempia, maksatetaan heillä oman elämän laskuja. Sanalla sanoen käyttäydytään tavalla tai toisella holtittomasti ja loukkaavasti. Saako silloin sanoa: ’Nyt riitti! Pysähdy ja mieti, et ole yksin tässä maailmassa!’ Milloin puuttumattomuudessa on kyse hienotunteisuudesta, milloin välinpitämättömyydestä? Ja voiko välinpitämättömyys johtaa heitteillejättöön? Jos voi, niin onko velvollisuutemme ole puuttua, vai voimmeko odotella rauhassa että se ’joku toinen’ hoitaa asian?
Pienissä kyläyhteisöissä sosiaalinen kontrolli oli tarkkaa, se tuomitsi juopot, varkaat ja avionrikkojat. Se tuomitsi monesti varmasti turhankin rankalla kädellä ja aiheutti paljon ahdistusta. Ei ollut juurikaan vapautta vaan tiukat rajat, mutta tietynlainen turvaverkko oli myös olemassa. Pidettiin huolin omista, tavalla tai toisella. Se kertoi ihmiselle mitä voi tehdä, miten tulee käyttäytyä. Nykyisin kaikki on sallittua kaikille eikä ole soveliasta arvostella tai puuttua toisten tapaan elää ja toimia. Olemme vapaita tekemään kukin oman halumme mukaan. Hyvä näin, niin kauan kun emme toiminnallamme loukkaa kanssa ihmisiä ja rajoita heidän vapauttaan omamme kustannuksella. Mutta olemmeko samalla hukanneet hyvät tavat ja toisia ihmisiä kunnioittavan käytöksen? Osaammeko elää vapautemme kanssa? Vai pitäisikö jonkun joskus sanoa jotain?
Olen nyt ’person non grata’, mutta siitä huolimatta vieläkin olen valmis sanomaan: ’Pientä rajaa!’ kun sitä ’jotain toista’ ei ole näkynyt….
Pannasta pääsyä odotellen J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti